Laboratoriokasvatettu vai luonnon? Mitä valokuva näyttää

Samaa ainetta, kaksi kasvutapaa

Laboratoriokasvatettu timantti on timantti. Se on hiiltä samassa kuutiollisessa hilassa kuin vaipassa kiteytynyt kivi, ja sillä on sama kovuus, sama taitekerroin, sama dispersio ja sama lämmönjohtavuus. Se ei ole jäljitelmä. Kuutiozirkonia ja moissaniitti ovat jäljitelmiä: eri aineita, jotka lainaavat ulkonäön. Laboratoriokasvatettu timantti ei lainaa mitään, koska se on itse asia, kasvatettuna kammiossa viikoissa eikä kalliossa ajanjaksossa, jota kukaan ei kykene kuvittelemaan.

Tuo yksi tosiasia ohjaa kaikkea muuta. Koska kyse on samasta aineesta, jokainen testi, joka mittaa aineen ominaisuutta, epäonnistuu niiden erottamisessa. Kultasepän lämpömittari päästää molemmat läpi. Huurretesti — henkäisy pöytätasoon ja sumun nousun seuraaminen — päästää molemmat läpi. Lasin naarmuttaminen kertoo vain, että kivi on lasia kovempaa, mikä pitää paikkansa niin timantin, moissaniitin kuin safiirinkin kohdalla. Paino, ominaispaino, tuli ja briljanssi lukeutuvat samoin.

Mitä valokuva pystyy ja mitä ei

Valokuva on käyttökelpoinen todiste useaan kysymykseen ja tähän kysymykseen ei todiste lainkaan. Se erottaa usein timantin jäljitelmästä, koska jäljitelmät ovat eri ainetta ja paljastavat itsensä: moissaniitin fasettien särmät näkyvät kaksinkertaisina kruunun läpi oikeasta kulmasta katsottuna, kuutiozirkonia hajottaa valoa laveammin ja sen fasettien rajat pyöristyvät kuluessaan, lasissa näkyy kuplia. Nämä merkit käydään läpi oppaassa näin tunnistat, onko timantti aito.

Mitä yksikään valokuva ei tallenna, on kasvuhistoria. Alkuperä on kirjoitettu siihen, miten kide kasvoi ja mitä se kasvaessaan säilytti, ja nuo piirteet ovat joko kaukana valokuvan mittakaavan alapuolella tai näkyvälle valolle kokonaan näkymättömiä. Carat raportoi jokaisen kiven luonnon kiveksi, laboratoriokasvatetuksi, jäljitelmäksi, käsitellyksi tai tuntemattomaksi perusteluineen, ja kun valokuva ei tue mitään parempaa kuin tuntematonta, juuri niin sen kuuluu sanoa.

HPHT ja CVD: kaksi kasvatustapaa

Laboratoriotimantteja tehdään kahta reittiä, ja reitti jättää jälkiä, jotka laboratorio osaa lukea.

Korkea paine ja korkea lämpötila (HPHT) toistaa vaipan olosuhteet puristimessa ja kasvattaa kiteen sulaan metalliin liuenneesta hiilestä. Näin kasvatetuissa kivissä on toisinaan pieniä metallisia sulkeumia tuosta sulasta, ja ne saavat kiven joskus reagoimaan heikosti voimakkaaseen magneettiin; väri voi myös asettua lohkomaisiin kasvusektoreihin sen sijaan että se raidoittuisi luonnonkivien tapaan.

Kemiallinen kaasufaasikasvatus (CVD) kasvattaa kiteen kerroksittain hiiltä sisältävästä kaasusta tasaisen siemenlevyn päälle, mistä voi jäädä hienoja juovia ja yhteen suuntaan järjestynyttä jännitystä. Kasvatettu CVD-aines on usein ruskehtavaa, ja suuri osa siitä käsitellään jälkikäteen sävyn poistamiseksi, rutiininomaisesti HPHT-hehkutuksella. Laboratorion raportti merkitsee sen näkyviin.

Mikään tästä ei näy valokuvassa. Sulkeumat ovat mikroskooppisia, jännitys vaatii polarisoitua valoa ja sektorirakenne tulee esiin vain syvässä ultravioletissa. Tämän tietäminen selittää, miksi laboratorio pystyy vastaamaan kysymykseen; se ei kerro, miten siihen vastaisi itse.

Rondistiin kaiverrettu merkintä

Käytännön oikotie on rondisti, kiven leveimmän kohdan kapea vyöhyke. Useimmissa laboratoriossa luokitelluissa kivissä on siinä laserkaiverrus: raportin numero, ja laboratoriokasvatetussa aineksessa yleensä sanat lab grown tai niiden lyhenne, sillä suuret luokituslaboratoriot edellyttävät alkuperän ilmoittamista. Merkintä on mikroskooppinen mutta luettavissa 10x luupilla.

Pidä luuppia aivan silmän edessä ja tuo kivi sen luo, kirkas valo sivulla eikä takana, ja kierrä kiveä hitaasti täysi kierros rondistia seuraten. Kynnet peittävät osan siitä, joten kaiverrus voi jäädä piiloon.

Kaksi varoitusta. Kaiverrus on merkintä, ei todistus: käytä sitä niin, että syötät raportin numeron laboratorion verkkohakuun ja tarkistat, että paino, mitat ja luokitukset vastaavat edessä olevaa kiveä. Ja kaiverruksen puuttuminen ei todista mitään. Vanhoissa kivissä, uudelleen hiotuissa kivissä ja kivissä, joita ei ole koskaan lähetetty luokiteltaviksi, ei ole kaiverrusta lainkaan.

Mikä asian oikeasti ratkaisee

Laboratoriokasvatetun erottaminen luonnonkivestä on laboratorion rutiinityötä, eikä sitä voi tehdä muualla. Laitteet tekevät kolme asiaa:

• Syvän ultravioletin fluoresenssikuvaus. Lyhytaaltoisessa ultravioletissa kiven kasvurakenne syttyy näkyviin — luonnonkivissä samankeskisenä vyöhykkeisyytenä, kasvatetuissa sektori- tai kerrosrakenteena — ja myös jälkihehku eroaa.
• Spektroskopia. Hyvin matalassa lämpötilassa mitattu fotoluminesenssi paljastaa virhekeskuksia, joiden esiintyminen ja suhteet kertovat, miten kide kasvoi ja onko sitä käsitelty. Infrapunaspektroskopia lajittelee kivet typpipitoisuuden mukaan tyyppeihin, joista osa on luonnossa tavallisia ja laboratoriossa harvinaisia.
• Suurennus. Metalliset sulasulkeumat, siemenlevyn jäänteet ja luonnon mineraalisulkeumat kertovat kukin oman tarinansa 10x suurennuksesta ylöspäin.

Kaupankäynnissä käytetään seulontalaitteita, jotka lajittelevat kivet nopeasti luokkiin pass ja refer. Refer ei ole tuomio; se tarkoittaa, että kivi tarvitsee täyden tutkimuksen. Ratkaiseva vastaus on tunnustetun gemmologisen laboratorion raportti, ja todellista arvoa kantavasta kivestä juuri sitä raporttia ostaja, arvioija tai vakuutusyhtiö pyytää nähtäväkseen.

Miksi laboratoriokasvatetun jälleenmyynti on niin paljon heikompi

Kivet ovat samaa ainetta mutta eivät samaa omaisuuserää, ja syy on tarjonta. Luonnonkivien tarjonta tulee rajallisesta määrästä kaivoksia aikataululla, jota kukaan ei hallitse. Laboratoriokasvatetun tarjonta on valmistuskysymys: lisää reaktoreita, lisää tuotantoa. Tuotantokustannukset ovat laskeneet jyrkästi kapasiteetin kasvaessa, ja liikehinnat ovat seuranneet niitä alas vuosi vuodelta.

Sillä on suora seuraus jälleenmyynnille. Käytetyn kiven ostaja hinnoittelee sen mukaan, mitä vastaava uusi kivi maksaa tänään, ei sen mukaan mitä siitä aikanaan maksettiin, ja tämän päivän vastine on halvempi kuin viime vuoden. Muutama vuosi sitten ostettu laboratoriokasvatettu timantti palauttaa tyypillisesti vain pienen osan ostohinnastaan, ja moni kauppias kieltäytyy ostamasta niitä lainkaan muuten kuin vaihdossa.

Luonnontimantti ei ole säästötili sekään: liikehinta sisältää myyjän katteen, ja ero myymälähinnan ja kauppiaan tarjouksen välillä on leveä. Ero on siinä, että luonnonkiven jälleenmyynti on ankkuroitu tarjontaan, jota kukaan ei voi kasvattaa mielensä mukaan. Kehykseen tämä ei vaikuta, sillä metalli pitää sulatusarvonsa riippumatta siitä mitä siinä istuu — yksi syy sille, että koru kannattaa arvottaa kolmella markkinalla.

Mitä kysyä, ja mitä sovellus voi lisätä

Ostajalle neljä kysymystä tekee suurimman osan työstä. Onko raporttia, ja minkä laboratorion. Mikä on raportin numero, jotta sen voi tarkistaa ennen maksamista. Onko kivi kaiverrettu. Ja kertooko kuitti alkuperän kirjallisesti — juuri siihen nojattaisiin, jos myöhemmin kävisi ilmi, että tieto oli väärä.

Jos koru on jo omassa hallussa eikä papereita ole, lue leima ja mahdollinen kaiverrus, pyydä kultaseppää vahvistamaan, että kivi on timantti eikä jäljitelmä, ja lähetä se laboratorioon, jos alkuperäkysymykseen liittyy rahaa. Caratin luenta kertoo, mikä koru on, mitä leimat sanovat, miten kivi on hiottu ja istutettu ja mihin todisteet loppuvat — ja se nimeää testin, joka ratkaisisi loput. Se on tuon keskustelun lähtökohta, ei sen korvaaja.